Historia

50 vuotta inhimillisesti mitaten ei ole kovin mahtava ajanjakso, mutta kenties kuitenkin muistelun arvoinen. Tuo pieni valkoinen, nykyään tosin keltainen karvapallo, on vanginnut ottellaan niin perusteellisesti siihen ihastuneet, että sen vallasta on miltei mahdoton irtautua ikävuosien karttuessakaaan. Tenniksen antama fyysinen hyvinvointi tenniskyynärpäineenkään ei ole sen ainoa anti, vaan vähintään yhtä paljon merkitsevät sen parissa saadut ihmissuhteet, jotka useimmissa tapauksissa kestävät läpi elämän.

Innokkaiden tennispioneerien aloittama harrastus silloin kultaisella 30-luvulla oli kenties sitä aidointa herrasmiespeliä, mitä tenniksen kuuluu ollakin. Iltaisin Lahden kauppatorilla iskivät palloa valkohousuiset herrat, jotka eivät yrittäneetkään ”tappaa” palloa, vaan kohteliaasti löivät toinen toisilleen, etteivät pallot karkais. Metallisen tennisaidan virkaa hoitelivat nimittäin innokkaat pikkupojat, jotka 5 pennin tuntimaksusta keräilivät pelaajille pallot takaisin.

40-luku olikin luku aivan erikseen. Tulivat hämmentävät sotavuodet, jolloin seuran toiminnasta ei löydy alkuvuosilta muistiinpanoja. Miehillämme oli todennäköisesti tärkeämpiä tehtäviä itäsuomessa, harrastukset saivat jäädä.

Kun sitten vihdoin herättiin uudelleen henkiin vuosisadan puolivälissä, ainakin historiantietojen mukaan ainoa mitä oli, oli tennisinnostus – muuta ei sitten ollutkaan! Huutava pula tennismailoista, jotka puuttuvine jänteineen muistuttivat enemmän pärekorin pohjaa, palloja ei saanut ja tennistossuistakin saattoi puuttua pohja. Mikään ei kuitenkaan pystynyt tappamaan intoa. Jäseniä alkoi tulla vähitellen jäsenmäärän lähestyessä jo sataa. Kaikkien riemuksi ilmestyi sitten ihan oikea tenniskenttä Radiomäen laelle. Ja ettei nyt aivan takapajulassa eletty, siitä oli osoituksena ilmielävä valmentajakin pääkaupungista, joka saapui meille antamaan oikeaoppisia tietoja tuosta jalosta pelistä.

50-luvulla sitten alkoi mahtava putki puheenjohtajuutta, seuramme grand old man kihlakunnan tuomari K-E Miestamo, tuttavallisemmin K-E, alkoi mittavan puheenjohtajakautensa, joka kesti miltei yhtäjaksoiseti 15 vuotta! Sinä aikana alkoi tapahtua paljon tennisrintamalla. Tuskin maassamme oli mitään kilpailua, johon ei seuramme olisi osallistunut; oli Itä-Maljaa, Kuninkaan Kannua, kaupunkiotteluita, tasoituskilpailuja, talkoo-otteluita mittaamattoman paljon. Vastaavasti meidän provinssimainen itsetuntomme kohosi paljon.

Osoituksena siitä, että eri urheilulajit kulkevat käsi kädessä ja samat henkilöt harrastavat useitakin lajeja oli se, että hiihto- ja mäenlaskukaupunkimme uljaat mäkikotkat, kuten esim. Lauri Valonen, Viljamaan pojat Onni ja Rafael sekä Juha-Juppa Broman olivat myös tenniksestä kiinnostuneita. He pelasivat menestyksekkäästi ja mikä olikaan pelatessa, kun saimme vuonna 1954 upean Kisapuistomme laitaan 2 tenniskenttää. Edellä mainitut Viljamaan veljekset pitelivätkin tennisvaltikkaa ja seuramme mestaruuksia tiukasti käsissään vuosien ajan.

Nälkä kasvaa syödessä ja niinpä alkoi kuulua yhä enemmän hätähuutoja myös tenniksen talviharrastuksen puolesta. Jotkut urhoolliset uskalsivat, ja niinpä saatiin tuskien kautta aikaan Urheilutalosäätiön hallitsema urheilutalo. Oli se mahtavaa, mutta myös taistelu pelivuoroista alkoi. Urheilutalolle tunki yhtäaikaisesti kaikki urheilukärpäsen puremat, koripalloilijat, lentopalloilijat sekä muut kuntoilijat. He eivät voineet ymmärtää, miksi tuhlattiin kahdelle tenniksen pimputtajalle kenttätunteja, kun samalla kentällä saattoi pelata koko joukkue. Asiassa oli tietysti perää. Aloittamalla tuntinsa klo 7 aamulla sai sentään kuntoaan hoidettua kaikesta huolimatta.

60-luvulla arvostetun puheenjohtajamme K-E:n heilutellessa edelleen puheenjohtajan nuijaa alkoi nuorten vuosikymmen. Samalla hän marssitti koko 6-henkisen perheensä tennisareenoille, jolloin pojista Mikko, Pekka ja Heikki muodostui tennisrunko kentille. Heidän lisäkseen oli Lahden alkavaa tennismainetta puolustamassa kaikissa mahdollisissa juniorikilpailuissa mm. Nurmen Seppo, Semerin pojat Veli-Pekka ja Mikko, Vainion pojat Timo ja Juntta, Visa Lautamatti ym. Tässä heistä osa, voittoluetteloista poimittuna, ketään nimeltä mainitsematontakaan unohtamatta. Mutta eivätpä tytötkään olleet yhtään huonompia, he rynnistivät kilpakentille yhtä innokkaasti kuin pojatkin. Yllättävintä asiassa on selatessamme historian keltaisia lehtiä, etä seuramme menestyksekkäin jäsen noin kilpailumielessä on ollut (ja on edelleen) nainen. Joka ainoassa toimintakertomuksessa esiintyi sama nimi Leena Ahonen (nyk. Mutanen), jonka omistuksessa on yli 30 kpl SM-mitaleita. Siinä on puremista tämänkin hetken pelureille yllin kyllin.

Juha Bromanin kovassa ja hiostavassa koulutuksessa Leenasta kasvoi pelaaja vailla vertaa. Hikeä valui kentille treeneissä, mutta niinpä meni vuosia, jolloin hän ei koko vuonna hävinnyt ainuttakaan kaksinpelimatsiaan. Hän oli myös ensimmäinen kutsuttu junioripelaaja Wimpledonin kuuluihin kilpailuihin Suomesta. Historiaa siis siinäkin mielessä. Hänen siivellään muutkin seuramme tyttöjuniorit venyivät mahtavaan vireeseen. Ja kuten on asianlaita monenkin urheilulajin kohdalla, usein kaiken takana on perhe. Niinpä tallaisia tennisperheitä löytyi tukuttain Lahdestakin.

Paikkakunnalle muuttanut ”lentävä lääkärimme” Juha Helle toi tullessaan uusia tuulia. Ollessaan ensin seuramme sihteerinä ja sen jälkeen puheenjohtajana pariinkiin otteeseen hänellä oli hyvä katseluasema nuorison tennismaailmaan ja niinpä hän pisti omalla rempseällä ja ennakkoluulottomalla tavallaan tuulemaan ja tyttöjä nousi kuin sieniä sateella. Tennistytöistä omat tytöt Merja ja Leena napsivat junioriaikoinaan voittoja kilpailuista kuin kilpailuista ja isä-Juhanin hellittämätön reeni alkoi tuottaa tulosta. Muita hyvistä tytöistä on mainittava senaikaisen pesäpallokuuluisuuden tytär Hilkka Hannula, joka oli sensaatio aikanaan. Samaanlistaan liittäisin vielä etevät tyttöpelurit Anita Mannelinin ja Tuula Tammiston, jotka molemmat voitte edelleen tavata tenniksen parista tennishallimme kahviosta.

Ennen kaikkea suorastaan mieltä hivelevä asia oli, että myös Helsingin herrat huomasivat tennistä pelattavan provinssissakin, jonka he silmät ymmyrkäisinä joutuivat toteamaan. Täältäkin nousi kykyjä tennistaivaalle.

Jotain murheellistakin sentään tapahtui 60-luvulla. Tennistoiminta oli pusertautunut sellaisella voimalla eteenpäin, ettei yhteentörmäyksiltä voitu välttyä. Tyttö- ja poikajuniorien määrän valtava kasvu johti siihen vääjäämättömään ratkaisuun, että seuramme jakaantui kahtia vuonna 1963. Näin vuosien kuluttua tapahtumaa voisi sanoa myös onnelliseksi, sillä jakaen voimavarat näin kahtia muodostui ikään kuin kaksi tehokasta koulutusseuraa. Perustettu Lahden Tenniskerho otti vastuulleen käytännössä tyttöjen koulutuksen seurastamme eronneiden Tuulikki Kukkolan ja Elna Hallen johdolla. Silloin seuramme jäsenmäärä 200 henkeä putosi romahdusmaisesti 109:ään, mutta sitä ei silloin ollut aikaa murehtia. Satsattiin poikiin enemmän ja budjetti keikkui monen toimintavuoden lopulla lähes miinuksen puolella.

70-luvulla alkoi sitten tulla uusi, entistä ehompi sukupolvi tenniskentälle. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, perhe on monesti ollut ratkaisevassa asemassa lasten harrastuksiin nähden. Kaupunkiimme muutti 70-luvulla muutamia uusia tennisperheitä, joiden jälkeläiset täyttivät kentät tarmollaan. Tuli perhe Vaalamo,, toi tullessaan aktiivisen isän ja äiti-Pirkon, josta myöhemmin tuli seurallemme myös korvaamaton työmuurahainen. Koko perhe teki isä-Pentin puheenjohtajakaudella seurastamme entistä vireämmän. Tamperelaistuulet alkoivat puhallella Salpausselän kaupungissa.

Toisena vieraspaikkakuntalaisena impulssina seuralla oli sitten kotkalaisperhe Pulkkinen, jonka joka ainut 6:sta perheenjäsenestä osasi pelata tuota oikukasta karvapalloa. Pojat Antero ja Eero sekä tytöt Eva ja Asta ovat saaneet erivärisiä mitaleita vuosien saatossa SM_tasolla. Tennisperheistä en voi myöskään olla mainitsematta Semerien kuutosia, joista kaikki pojat ovat olleet isä-Kolan, tuon legendaarisen hahmon, johdolla mukana. Veli-Pekka ja Mikko seurassamme, toiset pojat naapuriseurassa.

Juniorivalmennus alkoi toden teolla 70-luvulla. Todettiin, miten tärkeää on tuon vaikean pallon hallinta oikeaoppisesti. Niinpä juniorien tehovalmennusta tiukennettiin ja Semerin Kolan, Vaalamon Pentin ja Savolaisen Juhanin valmennustuutista alkoi tulla tulosta. Tuli Kohon Jari, Setälän Marko, Kakon Jorma, Tiitisen pojat Antti ja Heikki, Vaalamon Mikko, Illin Markku, Sami Salo jne. Poikien tulokset alkoivat valtakunnallisellakin tasolla näkyä ja jälleen oli tennisliitossa ihmettelyn aika.

Jotta myös tulevaisuus olisi turvattu, siitä on osoituksena Jorma tiitisen vetämä nappularyhmä ”tulevaisuuden toivot”. Entistä paremmat mahdollisuudet alkoivat meille kaikille, erityisesti tietysti valmennusportaan tytöille ja pojille, kun eräät intomieliset tennisystävät alkoivat suunnitella unelmaa – omaa tennis- ja squash-hallia. Monien iltojen tultua tuhratuksi kokouksissa ja lukuisten iltojen tultua valvotuksi ainaisten rahahuolien vuoksi, nousi kuin nousikin oma halli Kisapuiston kupeeseen kuin todistuksena suomalaisesta sisukkuudesta ja huom. ilman valtion apua. Hallin juhlalliset avajaiset pidettiin syksyllä 1980. Siellä se seisoo Veli-Pekka Semerin, seuramme aktiivin, suunnitelmien pohjalta pystytettynä.

Niinpä meillä tuotetaan uutta tennissukupolvea, uusia leopalineja ja oparahnastoja entistä paremmilla edellytyksillä, toivottavasti nuorten poikiemme päät vain kestävät menestyspaineet, ulkomaanmatkat ja tennisvälineiden korruptiot, kaikki sellaista, mistä me fossiilit emme aikoinaan uskaltaneet uneksiakaan!

Ajan vääjäämättömän kulumisen seurauksena on tietysti ihmiskehon fyysisen kunnonkin kuluminen. Tulee aika, jolloin et yhtenäkään aamuna herää ilman olkapää- tai polvisärkyä. Vyötärön michelinrenkaat haittaavat hengitystäsi, mutta siihenkin on keksitty lääke – veteraanitennis! Toisten ”kipumarmattajien” joukossa et enää huomaakaan vaivojasi ja pian olet taas leikissä mukana.

Mahtavaksi paisuneiden nuorveteraanien, yleisveteraanien, sekä yli+superveteraanien joukosta löytyy kyllä meidänkin seuramme jäseniä. Juha Helle voitti aikoinaan veteraanien piirin mestaruuden, sitten myöhemmin myös kaksi PV:tä. Myös Pentti Vuorelma kerran ja Pentti Vaalamo jo kolme kertaa ovat voittaneet yleisveteraanien SM-hopeamitalit. Nelinpeleissä sekä seuramme nais- että miespelaajat ovat voittaneet kultaa ja pronssia.

Joitakin huomioita haluaisin tehdä vielä seuramme jäsenmäärän kehityksestä. Alkuaikojen jäsenmäärän ollessa sadan paikkeilla, kasvoi se jo 60-luvulla yli 200:n. Nyt lukumäärä laukkaa kuin inflaatio Suomessa ollen tällä hetkellä yli 300.

Loput 20 vuotta ovatkin sitten nykysukupolvelle jo tutumpia ja niistäkin tullaan aikanaan kirjoittamaan tähän jatkeeksi.